JANNE JOKISEN MEHILÄISHOITOSIVUT

http://www.iki.fi/janne.jokinen/hunaja/

Syö hunajaa, poikani, sillä se on hyvää, ja mesi on makeaa suussasi.
(Sananlaskut 24:13)

  

JUPAKKA NRO 3
KYLMÄ ALKUKESÄ JA PARVEILUINNOKKAAT PESÄT

Kylmä alkukesä ja ruokinta

Kesäkuu 2004 oli erittäin kolea ja ankea, eikä mehiläisille tullut satoa kentältä. Toisaalta kun toukokuun alku oli ollut erittäin lämmin, oli mehiläisiä nyt pesien täydeltä odottamassa hommia. Talviruokakin kului, tai ainakaan aloittelija ei luottanut sen riittävyyteen, minkä vuoksi päädyin ruokkimaan pesiä.

Olin ostanut näppäriä ruokintakehiä. Ne ovat muovisia tiiviitä säiliöitä, ja ne laitetaan pesän sisään yhden kehän paikalle. Kehä täytetään ruokintaliuoksella, ja mehiläiset pääsevät yläkautta hakemaan ruokintalientä. Vaikkakin ruokintakehän sisäreunat on karhennettu, kannattaa sisään laittaa uimuri, niin eivät mehiläiset huku ruokaansa. Itse käytin puulistasta sahattua pätkää, tosin kertakäyttöisenä kun alkaa homehtua pidemmän päälle.

Ruokintaan käytin 50%:n sokeriliuosta, elikkä kiloon tavallista taloussokeria sekoitetaan litra vettä. Jänniä muuten nuo sokeriliuokset... valmiin liuoksen tilavuuskin oli vain vähän toista litraa ja viskositeetti "tanakka"... Sokeri kannattaa sekoittaa kuumaan veteen niin liukenee nopeammin, toki sen pitää antaa jäähtyä huoneenlämpöiseksi ennen ruokintaa.

Ruokinta pitää hoitaa melko rauhallisesti, koska isommat annokset mehiläiset varastoivat kennostoon ja riskinä on että kukinnan alkaessa ruokintasokeri ja hunaja menevät sekaisin. Itse annoin pesän koosta riippuen 0,5-1 litran annoksia, ja välillä odottelin edellisen annoksen kulumista myös kennoista. Viimeisimmät ruokinnat tein 18.6. (pl. tietyt myöhemmät "kenttämehiläisten harhautus" -kuviot), kun hyvinä kesinä kuulemma pääsee jo kokeilemaan ensimmäiset sadon pikkulinkoukset juhannuksen tienoilla. Aikanaan kukinnat kuitenkin vähitellen alkoivat, ja mehiläiset pääsivät omilleen.


Vuoden 2004 kesäkuu oli niin kolea, että en uskaltanut olla ruokkimatta yhtään pesistäni. Ruokintaan käytin ruokintakehää ja 50 %:n sokeriliuosta, ruokintakehän pohjalla uimurina puulistan pätkää.


Tavanomainen näkymä tarhalla pesää tutkittaessa. Emon neulahäkkiä käytin todellisuudessa aika harvoin; lähinnä vain jaettaessa pesiä kahteen osaan.


Emo suljettuna neulahäkkiin. Jälleen, "kaltereiden" väli on sellainen, että työläiset pääsevät siitä läpi, mutta emo paksumpana ei (kuten sulkuristikossa ja emoklipsissä). Välillä emo piti pitää syrjemmässä ja jemmassa tietyllä kehällä, jottei olisi hävinnyt väärään osaan pesää jaettaessa.

Emokennot ja parveilu-uhka

Mehiläisyhdyskunnat lisääntyvät luonnossa parveilemalla. Tällöin vanha emo munii emokennoon ja mehiläiset kasvattavat itselleen uuden emon. Vanha emo lopettaa munintansa yleensä ennen uuden emon kuoriutumista, tulee hoikentuessaan lentokykyiseksi ja lähtee osan yhdyskunnasta kanssa parveilemaan ja etsimään uutta pesäpaikkaa, kun taas nuori emo jää asuttamaan vanhaa pesäpaikkaa. Perussääntö sanoo, että kun pesä on liian ahdas ja toisaalta kun satoa ei tule, mehiläiset alkavat suunnitella siirtymistä väljempään ja paremmille apajille.

Olin jotenkin lukenut oppikirjoja siten, että nykyiset jalostetut mehiläisrodut eivät enää hirveästi parveilisi. Toisaalta oppikirjat kertoivat, että tietyllä syklillä (9 pv) pesiä tarkastettaessa "parvi ei pääse yllättämään" - tämän olin virheellisesti tulkinnut, että tuolla syklillä parvenestotemppuja tekemällä parveilun ja jopa parveilukuumeen saisi estettyä, mikä ei ollut ollenkaan totta... Kylmän kesäkuun vuoksi kesä 2004 oli koko Suomessa ennätysparveilukesä, minkä huomasin pian itsekin: kaikki kolme pesääni, jaoke mukaan lukien, yrittivät pian parveilla.

Pesät rakentelivat heti alusta lähtien jonkin verran emokennojen alkuja, mitkä erottuvat selvästi muusta kennorakenteesta. Näitä rakennellaan jonkin verran varastoon joka tapauksessa, mutta varmuuden vuoksi rikoin pesätaltan kärjellä kaikki emokennokupit. Minulla oli kuitenkin kriittinen puute tiedoissani: En tiennyt, mikä on kostutettu emokenno! Emojen ruokamehulla kostutettu kennokuppi kertoo suunnitellusta emokennojen muninnasta, ja itse vain ihmettelin että mitähän möhnää noissakin on. Tilanne selvisi minulle 17.6. (kuukauden pesäkokemuksella), jolloin hoitopäiväkirjassanikin päivitelin jo aiemminkinkin näkemiäni kostutettuja emokennoja.

17.6. löysin ensimmäisen peitetyn emokennon - varma merkki joko suunnitellusta emonvaihdosta (ilman parveilua) tai - kyseisen kesän yleiseen meininkiin suhteutettuna - pikemminkin parveiluinnosta. Parveilu saattoi nyt tapahtua hetkenä minä hyvänsä, ja jotain täytyi tehdä. Toinen vaihtoehto olisi odottaa parvea ja koettaa saada se talteen (parvi jää usein pesän lähelle tunneiksi tai päiviksi), mutta koska pesäni ovat syrjemmässä, parvi olisi käytännössä menetetty.

Emokenno oli hyvin kierossa paikassa, rakennettuna kehän reunaan, kakuston ja reunalistan väliin (ks. kuva). Oppikirjoissa parvikennot ovat kehien alalaidoissa helposti löydettävissä, mistä niitä (munimattomia) olinkin pois napsinut, mutta tuollaista kennoa en ollut vähäisellä kokemuksella ja mehiläisten alta havainnut.

Keskeinen ongelma minulle syntyi siitä, etten löytänyt pesästä enää emoa. Parvi oli siten saattanut jo lähteä. Mikäli koko alkuperäinen yhdyskunta olisi vielä pesässä, parveilua voisi siirtää ja mahdollisesti hyvien satojen pian koittaessa estää, mikäli munitut emokennot rikottaisiin; mikäli uutta emoa ei ole pesään tulossa, ei myöskään parven pitäisi lähteä ja jättää pesää ilman uutta kuningatarta. Pesässä oli kuitenkin munia, eli emo oli ollut pesässä vielä muutama päivä sitten. Koska joka tapauksessa suunnittelin pesämääräni kasvattamista, päätin kikkailla parvitilanteeseen liittyen siten, että jakaisin pesän keinotekoisesti kahtia, mikä poistaa parveilukuumeen, enkä siis yrittää keinotekoisesti estää parveilua. Toisaalta jos parveilu olisi jo tapahtunut, olisi pesässä kuitenkin avosikiöitä ja munia, joista kasvattaa emo kumpaankin pesään.

Päätin siis toteuttaa ensimmäiseen pesääni operaation nimeltä "kenttämehiläisten harhautus".

(Parvi ei kuitenkaan ollut vielä lähtenyt, koska löysinkin emon vielä samana iltana. )

Kenttämehiläisten harhautus

Parveilukuumeen saa kuulemma yleensä poistettua, mikäli pesän jakaa keinotekoisesti kahdeksi pesäksi. Kun vielä parveilukuumeisimmat kenttämehiläiset (yli 20 vrk vanhat, eli ulkohommia hoitavat) joutuvat eroon vanhasta emostaan, ei niillä ole mitään syytä ja mahdollisuutta parveilla, ja ne jatkavat varsinaisia hommiaan. Kuningattaren kanssa elämää jatkavat nuoremmat pesämehiläiset, jotka väljemmissä tiloissa eivät ainakaan ihan lähiaikoina ole parveilemassa.

Perusideana on siirtää pesä mehiläisineen muutaman metrin päähän. Emo, sikiöt, kakustot ja pesämehiläiset siirtyvät ja jäävät uuteen paikkaan, kun taas vanhemmat pesän ulkopuolella lentelevät kenttämehiläiset palaavat pääosin seuraavalta lennolta palatessaan vanhalle pesäpaikalleen - mehiläispesiä pitäisi siirtää yli 3 km, jos haluaisi että kenttämehiläisetkin tajuaisivat pesän siirtyneen uuteen paikkaan eivätkä vain palaisi entiselle pesäpaikalle. Kun vanhalle pesäpaikalle sijoittaa uuden pesälaatikon kennostoineen yms., asettuvat mehiläiset siihen taloksi.

Keskeistä on kuitenkin antaa kenttämehiläisille (vanhan pesän paikalle) jokunen avosikiökakku ja niiden mukana jonkin verran pesämehiläisiä sikiöitä ruokkimaan. Näin pesän mehiläisten ikärakenne ei ole aivan täysin kallellaan, mutta mikä tärkeintä, mehiläisillä on toukkia, joista kasvattaa tähänkin pesään emo - mikäli sitten ei halua antaa niille ostettua rotuemoa. Parasta olisi tietenkin antaa pesiin valmiit emokennot parveiluherkästä pesästä, kun niitä kerran siellä on, ja poistaa emokennot uuteen paikkaan laitetusta pesästä. Muihin kesän mittaan jakamiini pesiin annoin ostoemot, mutta tämän ensimmäisen kanssa yritin emojen kasvattamista.

Uusi pesä (vanha siirrettynä uuteen paikkaan) asettui elämään tyytyväistä elämää ilman isompia huolia. No, se yritti jälleen parveilua parin viikon kuluttua, mutta samantapaisten temppujen myötä sain itselleni toisenkin uuden pesän - ei siitä sen enempää. Pesän mehiläismäärä vähentyi toki kenttämehiläisten poistuttua melko paljon, ja ruokin medenkeruuvoimatonta pesää kesäkuun kylmillä säillä sokeriliuoksella, minkä lisäksi pesän lentoaukko piti laittaa vaahtomuovisuikaleen avulla kapeaksi muiden pesien mahdollisten ryöstäjien vuoksi (pesän vartijat vähissä). Muuten pesä jatkoi elämäänsä normaalisti.

Mutta se vanhan pesän paikalle jäänyt kenttämehiläisiä sisältävä pesä: laitoin siihen operaatiota tehdessäni siirretystä pesästä kaksi peittosikiökakkua ja yhden vajaan siitepölykakun nuorine mehiläisineen, laatikon muut seitsemän kehää olivat rakennettuja tyhjiä kakkuja. Pesää tutkiessani olin rikkonut munittuja emokennoja aluksi parveilua estäessäni - ennen kuin löysin peitetyn kennon ja päättelin parveilun olevan ilman erikoistemppuja väistämätön. Ideaalitapauksessa olisin siirtänyt pesään useita emokennoja, mutta aloittelijan tumpulointien vuoksi sain vain yhden varmasti ehjän peitetyn ja kaksi todennäköistä. En myöskään ollut tajunnut varoa kehiä täristelyistä, kuten emokennoja pitäisi, joten emotilanne vanhan pesän paikalla oli vähän riskipohjalla.

Eikä se emon kasvatus tuosta onnistunut. Emokennot olivat kuoriutuneet kahdeksan päivää myöhemmällä tarkastuskäynnillä, mutta emosta ei ilmestynyt jälkeäkään. Parveilukuume kyllä poistui, ja emo-ongelmia lukuunottamatta pesän kanssa ei tullut vaikeuksia. Hunajaakin kenttämehiläiset keräsivät hyvin satokauden kunnolla alkaessa, mutta koska pesän mehiläisten ikärakenne ei ollut normaali (kenttämehiläisiä ei tullut lisää vanhimmista pesämehiläisistä), hyytyi keruuvauhti kauden mittaan ja hunajasato jäi vaatimattomaksi. Hyvä talvehtija pesästä kuitenkin tuli, kunhan sinne ensin saatiin emo...

Lukuunottamatta omia haparointejani ja huonoa emokennojen määrää ja käsittelyäni, kenttämehiläisten harhautus oli näppärä keino lisätä pesämäärää parveilu-uhkan ollessa päällä. Tätäpä varmaan sovellan tulevanakin kesänä, paitsi jos ihanteellisessa tilanteessa eivät yrittäisi parveilua ollenkaan, ja pesiä voisi lisätä rauhanomaisemmin jaokkeilla.
Emokenno rakennettuna hyvin kieroon paikkaan, kakun (oikeaan) reunaan kehälistan ja kakun väliin. Tämä oli ensimmäinen emokenno, joka oli lipsahtanut näin pitkälle; parveilu oli jo hyvin lähellä - hätäoperaatio nimeltä kenttämehiläisten harhautus pelasti pesän kuitenkin parveilulta.


Lähikuva edellisen kuvan emokennosta.


Hätäemokennoja, valitettavasti en ollut saanut selvempää kuvaa. Pesässä emon kasvatus parviemokennoista oli epäonnistunut (osin tarhaajan sekoiluista johtuen), minkä vuoksi tarjosin niille avosikiökakun hätäemokasvatusta varten. Sopivan ikäisistä työläisemokennoista rakennettiin hätäemokennot ulos- ja alaspäin.


Kuoriutunut emokenno.

Toinen ja kolmas emoyritys

Vanhan pesän paikalle jäänyt kenttämehiläisiä ja muutaman kakullisen nuoria mehiläisiä ja sikiöitä sisältänyt pesä ei siis saanut emoa ensimmäisestä yrityksestä, eli pesään laitetuista peitetyistä emokennoista. Kaksi viikkoa kenttämehiläisten harhautuksen jälkeen (1.7.) siirsin pesään eräästä toisesta parveilua yrittäneestä pesästä ilman mehiläisiä pari sikiökakkua, joissa oli peitto- ja avosikiöiden lisäksi emokennoja. Nämä emokennot löytyivät aukinaisina parin päivän kuluttua, mutta emoa ei jälleen löytynyt missään vaiheessa.

Mehiläiset rakensivat kuitenkin myös hätäemokennoja annettuihin avosikiökakkuihin, mikä on varma merkki siitä että pesällä ei ole mielestään emoa. 7.7. tarkastuskäynnillä myös nämä hätäemokennot olivat peitettyinä, ja löytyivät 13.7. avonaisina. Ei jälkeä emosta tämänkään jälkeen, mitä lie tapahtunut; eipä ole vieläkään selitystä. Lue kuitenkin myös emokummajaissivuni - olisiko siellä ratkaisu...?

Näihin aikoihin pesä oli heikentynyt selvästi, koska sillä ei ollut ollut aikoihin emoa munimassa uutta väkeä.

Ostoemo takuuvarmalla antomenetelmällä

Lopulta päätin antaa pesälle ostoemon, koska kuitenkin halusin säilyttää tämänkin pesän talvea varten. Vaikkakaan en menettänyt kesän aikana yhtään neljästä ostoemostani, olivat pari tätä vaihetta edeltävät emonantoyritykset olleet niin riskihommaa (ks. pesien lisäämissivu), että päätin kokeilla 25.7. kirjallisuudessa mainittua täysin varmaa menetelmää.

Pesä oli noussut tässä vaiheessa kahdelle pesälaatikolle hunajan vuoksi, mutta mehiläismääränsä puolesta yksi olisi vallan hyvin riittänyt. Ravistelin kaikki mehiläiset alalaatikkoon ja jätin sinne niille tarpeeksi hunajankeruutilaa ryhmittämällä sinne vajaimmat kakut. Alemman ja ylemmän laatikon väliin laitoin sulkuristikon ja hyttysverkon - näin ollen mehiläiset eivät pääse alemmasta laatikosta ylälaatikkoon. Verkon ja ylälaatikon väliin laitoin puurimoista askartelemani kehikon, josta muodostui lentoaukko pesästä taaksepäin. Muodostui siis kaksi toisistaan eristettyä pesää, joiden lentoaukot ovat niin eri suuntiin, että mehiläiset eivät harhautuisi väärään lentoaukkoon, mutta kuitenkin mehiläispesien hajut ja emon feromonit leviävät pesien välillä, eli pesät ajan kanssa kokevat olevansa samaa yhdyskuntaa. Kunnes tämä tapahtuu, mehiläiset eivät pääse tappelemaan tai tappamaan uutta emoa. Ylälaatikon lentoaukko pitää laittaa äärimmäisen kapeaksi mahdollisten ryöstäjien ja yläpesän pienen mehiläismäärän vuoksi.

Ylempään pesään laitoin muista pesistä yhteensä neljä peittosikiökakkua, joista yksi oli aivan kuoriutumaisillaan, ja paljon ruokavaroja (ei kenttämehiläisiä keräämässä satoa). Parikin sikiökakkua olisi riittänyt, mutta halusin myös parantaa kyseisen heikon pesän mehiläismäärää. Peittosikiökakkujen mukaan otin vain muutaman mehiläisen per kakku: kyseiset mehiläiset ovat todennäköisesti kakkujen juuri kuoriutuneita harmaampia nuoria mehiläisiä, jotka ovat parhaimpia hyväksymään uuden emon. Ehkäpä pieni mehiläismääräkin (noin toistakymmentä yhteensä) vaikuttaa siihen, etteivät ole joukkohuumassa lahtaamassa vierasta emoa - en tiedä.

Emon voi tässä menetelmässä laittaa kakulle suoraan niiden muutamien mehiläisten sekaan. Näin teinkin, ja emo alkoi ihmeessään kävelemään ympäri kakustoa. Varmaankin työläiset alkoivat pian syöttämään emoa, koska emo niille ihan hyvin sitten kelpasi, toisaalta mehiläisiä kuoriutui koko ajan peittosikiökakuilta lisää.

Neljän päivän kuluttua tilannetta tarkastaessani emo oli OK ja oli jo aloittanut muninnan. Pesälaatikossa oli jo paljon nuoria pesämehiläisiä. 1.8. oletin eri kerrosten hajujen olevan tasaantuneen ja eri osien mehiläisten hyväksyvän toisensa, ja poistin laatikoiden välistä hyttysverkon. Pesät siis yhdistyivät. Koska en kuitenkaan vieläkään ollut aivan varma alakerran emotilanteesta - kelit olivat kesällä hyvin huonoja emojen pariutumislennoille - jätin vielä sulkuristikon, etten olisi menettänyt kallista rotuemoa emojen tapellessa. 5.8. lopetin tämänkin odotuksen ja siirsin emon normaalille paikalleen sulkuristikon alle munimaan.

Muiden pesien parveiluyrityksiä

Kaikki kolme ostamaani pesää halusivat kuluneena erittäin parveiluherkkänä kesänä parveilla, edellä kuvattu tapaus (siitä muodostettu uusi pesä vanhalla emolla) jopa kaksi kertaa. Viimeisimpänä parveilusta haaveilleen pesän sain palautettua järkiinsä tuhoamalla muutamat munitut emokennot, pääsato (kukinnat) alkoi pian tämän jälkeen ja mehiläisille tuli muuta mietittävää. Muille yhdyskunnille toistin kuitenkin edellä kuvattua kuviota erilaisin variaatioin. Touhu oli yleensä melkoista koheltamista, missä menivät eri pesien kakut iloisesti sekaisin. Ehkäpä ensi kesänä saan hoidettua operaatiot paremmassa järjestyksessä...


"Kenttämehiläisten harhautus" esti parveilun ja tuotti uuden pesän. Toinen pesä oikealta yritti parveilla, minne operaatiossa jäivät kenttämehiläiset, muutama kakku sikiöitä nuorine mehiläisineen ja jokunen emokenno. Vanha kuningatar ja valtaosa pesämehiläisistä siirtyi uudeksi pesäksi vasemmalle, parveiluinto tyrehdytettynä. Kummankin pesän lentoaukot laitoin vaahtomuovilla kapeiksi. Vanhaan pesään yritin saada itse kasvatetun emon, mutta erinäisten seikkailujen seurauksena tämä ei onnistunut, vaan lopulta laitoin pesään ostoemon.

Takaisin pääsivulle

© Janne Jokinen 2004
www: http://www.iki.fi/janne.jokinen
6.12.2004