JANNE JOKISEN MEHILÄISHOITOSIVUT

jmjokine(n)@*.fi est 1990
http://www.iki.fi/janne.jokinen/hunaja/


Syö hunajaa, poikani, sillä se on hyvää, ja mesi on makeaa suussasi.
(Sananlaskut 24:13)

 

MEHILÄISBIOLOGIAN PERUSTEET KUVINA

Tämä sivu kehittyy runsaasti kuvasadon kertyessä - kyseessä ei ole kattava käsittely aiheeseen, vaan ainoastaan vuoden 2004 kuvien synnyttämää tarinaa. Palaa sivulle siis tuonnempana.



Paikkauskollisuus

Mehiläishoito perustuu siihen, että mehiläiset ovat hyvin paikkauskollista väkeä. Kun mehiläiset ovat todenneet jonkin paikan kodikseen, eivät ne hylkää sitä ennen kuin koko yhteiskunta on tuhoutunut. Tästä poikkeuksen muodostaa parveilu, mutta kyseessä onkin mehiläispesän jakautuminen kahteen osaan, eli mehiläisyhdyskuntien luonnollinen lisääntymisprosessi. Tällöinkin osa mehiläisistä jää asuttamaan entistä pesää.

Kun mehiläishoitaja siten tarjoaa mehiläisille tietyn pesäpaikan, eivät ne hylkää sitä, vaan jäävät asuttamaan ja parhaansa mukaan parantelemaan pesäänsä. Mehiläiset eivät hylkää kuningatartaan ja sikiöitään, joten kun mehiläisiä siirretään niiden mukana, on kotiutuminen uuteen pesään varmaa.

Yhteen mehiläisyhdyskuntaan kuuluu vuodenajasta ja yhdyskunnan yksilöllisestä vahvuudesta riippuen n. 10.000-80.000 mehiläistä. Yhdyskunta myös talvehtii kokonaisena hereillä olevana yhdyskuntana säilyttäen kohtuullisen lämpötilan pakkautumalla tiiviiksi palloksi, syöden hunajaa tai tarhaajan antamaa sokeria ja värisyttämällä itseään tuottaen siten lämpöä.


Mehiläiset viihtyvät porukassa.


Mehiläinen noutaa kukasta hunajan raaka-aineen, sokeripitoisen meden.


Mehiläiset saavat proteiininsa kukkien siitepölystä. Siitepöly kuljetetaan takajalkojen ns. siitepölyvasuissa, joissa olevien siitepölypalleroiden väri vaihtelee voimakkaasti kukkivien kasvien eli kesän etenemisen mukaan.

Mehiläisten ravinto ja hunaja

Mehiläiset valmistavat hunajaa omaksi ravinnokseen kukkien medestä lisäämällä siihen entsyymejä ja kuivattamalla mettä. Kyseessä on siis tuotettu uusi valmiste, ei ainoastaan kukista kerätty aine. Mehiläiset keräävät meden kukista ja kuljettavat sen pesään hunajakuvussaan.

Hunajasta mehiläiset saavat energiaa, ja sitä säilötään myös sadottoman ajan ja talven varalle. Proteiiniravintona mehiläiset käyttävät kukkien siitepölyä, mitä ne keräävät eri kukista ja kuljettavat pesään takajalkojensa siitepölyvasuissa. Pesään kannettava siitepöly näkyy hyvin pesään palaavissa mehiläisissä ja sen väri kertoo kukasta, missä mehiläiset ovat käyneet. Siitepölypallojen väri vaihtuu siten kesän mittaan. Siitepölyä käyttävät ravinnokseen nuoret mehiläiset.

Siitepölyyn liittyy myös mehiläishoidon suurin taloudellinen hyöty eli pölytys. Joidenkin arvioiden mukaan mehiläishoidon taloudellinen merkitys marja, hedelmä yms. sadoille on monikertainen, joidenkin arvioiden mukaan lähemmäs 15-kertainen, verrattuna varsinaisten mehiläistuotteiden tuottoon.

Mehiläisyhdyskunnan jäsenet

Mehiläispesässä on yksi muniva emo (kuningatar), joitakin satoja kuhnureita (uroksia) ja kymmeniä tuhansia työläismehiläisiä.

Emon päätehtävä on mehiläismunien muniminen, minkä lisäksi se feromonituotannollaan säätelee osaltaan pesän elämää. Kussakin pesässä on (normaalitilanteessa) vain yksi emo; kun useampia sattuu syntymään, emot taistelevat kunnes vain yksi jää hommiin. Emo suorittaa virkauransa alussa pari pariutumislentoa, minkä jälkeen se ei poistu pesästä muuten kuin mahdollisen pesän parveilun yhteydessä, mitä nykyisessä hoitokäytännössä pyritään välttämään. Emo voi elää useita vuosia, mutta suositus on korvata se uudella kahden vuoden välein, koska tämän jälkeen emon munimistahti alkaisi alentua.

Emo on muita mehiläisiä isompi ja sillä on työläisistä selvästi erottuva takaruumis. Koska useissa hoitotilanteissa emo täytyy osata eristää tiettyyn osaan pesää ja muutenkin sitä pitää sen kriittisen ja ainutkertaisen roolin vuoksi varoa pesää pengottaessa, emo tyypillisesti merkitään maalilla sen selkäkilpeen. Emon kyllä löytää usein pesästä suhteellisen helposti sen ulkonäön ja usein työläismehiläisiä vikkelämmän liikkumisen ansiosta, mutta etenkin keskikesällä mehiläisiä voi olla niin paljon pesässä, että merkkaamattoman emon löytäminen voi olla hyvin vaikeaa. Kansainvälinen merkitsemiskäytäntö kierrättää viittä väriä viiden vuoden syklissä, minkä ansiosta emon ikä voidaan todeta yhdellä silmäyksellä, sen lisäksi että se ylipäänsä löytyy helposti pesästä.

Mehiläispesän miespuolista väkeä ovat sen kuhnurit. Kuhnureiden hommana on lennellä ympäriinsä pariutumislennolla olevia emoja etsimässä, muuten ne vain oleilevat pesissä passattavina. Makean elämän vastapainona ne ajetaan pesästä loppukesällä sadon loputtua. Kuhnuri on työläismehiläistä paksumpi, mutta ei niin pitkä ja solakka kuin emo.

Munimista lukuunottamatta yhdyskunnan töistä vastaavat naaraspuoliset työläiset. Työläisten elinkaari on mielenkiintoinen ja ne tekevät tiettyjä tehtäviä pesässä tiettyinä ikävaiheina, tyyliin kennojen putsausta jokunen päivä, toukkien ruokintaa viikko, vahantuotantoa ja kennoston rakentelua sekä pesän siivoamista toinen viikko, ja sitten pesän vartiointia muutama päivä. Työläiset ovatkin pesämehiläisiä noin 20 vuorokautta kuoriutumisestaan ja siirtyvät tämän jälkeen ulkotöihin keräämään pesään ravintoa. Mettä ja siitepölyä keräävä kenttämehiläinen elää tämän jälkeen lentämistään kilometreistä riippuvan ajan, satokaudella esim. muutamia viikkoja. Ns. talvimehiläiset, jotka kehittyvät vasta satokauden jälkeen eivätkä rasita itseään toukkien ruokinnalla ja ulkotöillä, jäävät emon kanssa talvehtimaan ja elävät pitkälti yli puoli vuotta.

Mehiläinen tekee siis pesähommia noin 20 vuorokautta, ennen kuin ryhtyy kantamaan mettä hunajan raaka-aineeksi. Kun tähän yhdistetään edeltävät toiset noin 20 vuorokautta mehiläisen munan-toukan-kotelon kehitysvaiheita, saadaan ns. 40 vuorokauden sääntö: mehiläinen tekee töitä mehiläishoitajan hunajasadon eteen vasta noin 40 vuorokautta munimisestaan. Kun mehiläishoitaja siten tähtää maksimihunajasatoon ja olettaa hunajalaitumiensa pääkukinnan olevan tiettyyn aikaan vuodesta, tulee pesän olosuhteet järjestää reilusti kuukautta ennen sellaiseksi, että sikiöinti on maksimaalista. Ja jo selvästi tätäkin ennen, koska emon munintavauhti on rajallinen ja riittävän työläisarmeijan kerääminen vie aikaa.


Emo ja työläisiä. Emon tunnistaa oleellisesti suuremmasta takaruumiista ja yleensä maalilla siihen laitetusta merkistä. Punainen on vuoden 2003 väri.


Työläismehiläisiä ja yksi kuhnuri (uros). Tällä rodulla kuhnurin tunnistaa noinkin selvästi väristä, mutta kuhnuri on myös rakenteeltaan paksumpi kuin työläiset.


Mehiläisen kehitysvaiheita: muna (ei kuvassa), avotoukka (pieni 1 ja isompi 2), peittotoukka ja kotelo vahakannen alla peittosikiönä (3) ja aikuinen mehiläinen.


Sikiökakku. Emo on muninut kakun täyteen nurkka-alueita lukuunottamatta, mutta yläosan isolta ovaalin muotoiselta alueelta sikiöt ovat jo kuoriutuneet jättäen tyhjät kennot jälkeensä uudelleen käytettäviksi. Alaosassa on jäljellä kuoriutumattomia peittosikiöitä.


Emokenno. Uusi mehiläisemo kasvatetaan kennossa, mikä on huomattavasti työläiskennoa isompi ja suuntautuu alaspäin.

Mehiläisten lisääntyminen

Mehiläiset käyttävät samaa kennostoa sekä ravintonsa (hunaja, siitepöly) käsittelyyn ja varastointiin, että uusien mehiläisten kasvattamiseen (sikiöintiin). Tyypillisesti - joskin poikkeuksia on - sikiöinti tapahtuu pesän alaosassa parissa alimmassa laatikossa ja hunaja kerätään pesän ylempiin laatikoihin.

Nuori emo käy kuoriutumisensa jälkeen parin viikon kuluessa pari-kolme kertaa pariutumislennolla, joiden aikana se kerää riittävän siittiöpääoman tyypillisesti pari vuotta kestävän uransa tarpeisiin. Tämän jälkeen emo voi valita, muniiko hedelmöittyneen munan (työläismehiläinen, uusi emo) vai hedelmöittymättömän munan (kuhnuri).

Emo munii 1500-3000 munaa vuorokaudessa, mitä tahtia mehiläiskunta voi siis kasvaa kasatessaan "elävää voimaa" keskikesän kukkasatoa varten. Koska 10 cm x 10 cm alalla on kakun yhdellä puolella noin 400 kennoa, munii emo tyypillisellä kahden tuhannen munan tahdilla vuorokaudessa noin viisi neliödesimetriä. Toisaalta kakun yhden puolen muniminen täyteen vie siten pari päivää.

Emo päättää mehiläisten rakentaman kennon perusteella, muniiko siihen hedelmöittyneen munan (tavallinen työläiskenno tai emokenno) vai hedelmöittymättömän munan (työläiskennoa isompi kuhnurikenno). Hedelmöittyneistä munista työläismehiläiset voivat kuitenkin antamansa ravinnon perusteella halutessaan täysin vapaasti kasvattaa uuden emon; siis myös työläiskenno voidaan jälkikäteen askarrella emokennoksi, jos mehiläiset haluavatkin kasvattaa uuden emon esimerkiksi juuri kuolleen tilalle. Mehiläisemon ja työläisen kehittymisen erot johtuvat siis ainoastaan työläisten niille antamasta ravinnosta.

Mehiläisen munista en valitettavasti saanut valokuvaa ensimmäisen kesäni aikana. Kyseessä on kuitenkin reilun millimetrin mittainen valkoinen neulanpätkä, joka törröttää kennon pohjalla. Emo munii näitä yhtenäiseen alaan kennostossa siten, että yhden kakun yksi puoli tyypillisesti kehittyy suurin piirtein samaan tahtiin.

Munavaihe kestää kolme vuorokautta, kunnes munasta kuoriutuu mehiläisen toukka. Tämäkin on kooltaan mitätön kiemura kennon pohjalla, mutta erottuu kyllä selvästi munasta. Toukka kelluu kennon pohjalla olevan valkoisen ruokamehun päällä, jota työläismehiläiset sille syöttävät.

Työläismehiläinen on ns. avotoukkana noin kuusi vuorokautta, minkä jälkeen työläiset rakentavat kennon päälle vahakannen. Tämän jälkeen kehittyvää mehiläista kutsutaan peittosikiöksi, mihin työläisellä kuuluu vielä noin kolme päivää toukkana ja yhdeksän päivää kotelona.

Kun siis muninnasta on kulunut noin 21 päivää, työläismehiläinen on kehittynyt täydellisen muodonvaihdoksen kautta aikuiseksi mehiläiseksi. Tällöin se kuoriutuu kotelostaan ja edelleen järsii vahakannen auki ja liittyy yhdyskunnan työtätekevään massaan. Kuoriutumisen jälkeen se puhdistaa itsensä, saa ruokaa muilta mehiläisiltä ja vähitellen ryhtyy syömään itse siitepölyä ja hunajaa, sekä osallistuu yhteiskunnan työhön.

Tässäkin yhteydessä on syytä muistuttaa pesä- ja kenttämehiläisten erosta: Kun työläiseltä kuluu noin 21 päivää kehittyä munasta aikuiseksi, kuluu siltä vielä noin 20 päivää pesän sisähommissa, ennen kuin se siirtyy keräämään satoa pesän ulkopuolelta.

Kuhnureiden kehitys kestää yhteensä noin 24 päivää ja emon noin 16 päivää.

Työläisten ja kuhnureiden kasvatus menee sarjatuotantona, mutta uusien emojen kasvattaminen on aina hiukan poikkeava tapahtuma, mikä voi liittyä pesän tulevaan parveiluun, vanhan emon vaihtamiseen nuorempaan tai tapaturmaisesti vahingoittuneen emon hätätilanteena tapahtuvaan vaihtamiseen. Näiden eri tilanteiden mukaan emot voidaan kasvattaa parviemokennoissa (rakennetaan tyypillisesti sikiökakun alalaitaan), hiljaisen emonvaihdon kennoissa (keskemmällä sikiökakulla) tai hätäemokennoissa (venytetään munituista työläiskennoista). Näitä kaikkia emokennotyyppejä tuli nähtyä ensimmäisenä kesänä, vaikkakin pääosin pyrin estämään uusien emojen kasvattamisen osana parveilun estoa. Joitakin kuvia emokennoista on myös parveilunestosivulla.

Emokenno on selvästi työläis- ja kuhnurikennoa isompi - noin pikkurillini paksuinen ja sen parin nivelen mittainen, ja se suuntautuu alaspäin. Kun emo kuoriutuu kennostaan, se yrittää tappaa muut jo kuoriutuneet ja kuoriutumattomat emot, jotta jäisi yksin pesän valtiattareksi.

Mehiläisyksilöiden lisääntymisen lisäksi lajin säilymiselle on tärkeää myös mehiläisyhdyskuntien lisääntyminen. Luonnossa tämä tapahtuu parveilun kautta. Parveilussa vanha emo ja osa työläisarmeijasta lähtee pois pesästä ja perustaa uuden yhdyskunnan toisaalle uusien satomaiden äärelle. Ennen poistumistaan vanha emo on muninut pesän parvikennoihin uusia emoja, jotta vanhakin pesä jäisi elinkelpoiseksi.

Parvien estäminen on osa nykyaikaista mehiläishoitoa, koska parvien mukana poistuu suuri osa pesän medenkeruuvoimasta, eikä parvia läheskään aina saada kerättyä talteen. Parvien esto vaatii työtä, mutta onneksi ensimmäisenä kesänäni onnistuin välttämään parveilut - vaikkakin kaikki pesäni sitä yrittivät, osa hyvinkin ärhäkästi. Alkukesä 2004 olikin kuulemma koleutensa vuoksi varsinainen ennätysparveilukesä.

Nykyaikaisessa mehiläishoidossa yhdyskuntien lisääminen tehdään keinotekoisesti mm. jaokkeiden kautta. Tästä minulla onkin toisaalla erillinen tarina.


Mehiläiset ylläpitävät pesässä sopivaa lämpötilaa toisaalta värisyttämällä itseään sikiökakuilla (lämmitys), toisaalta tuulettamalla lentoaukon äärellä (jäähdytys). Mehiläiset kykenevät pitämään sikiökakuilla sikiöinnin vaatimaa tasaista noin 35ºC lämpötilaa.

Siitepöly- ja hunajakakut

Kuten edellä kerroin, mehiläiset keräävät ravinnokseen sekä siitepölyä (proteiiniravinto) että mettä hunajaksi jalostettavaksi (energia).

Siitepölyn mehiläiset varastoivat sikiöiden lähelle, koska nuoret vastakuoriutuneet mehiläiset käyttävät sitä ravinnokseen. Tyypillisesti sikiökakut ovat näköjään pesän alimpien eli sikiölaatikoiden laitimmaisina kakkuina. Välillä siitepölyä kertyy todella suuria määriä (pinta-ala kasvaa, mutta myös kakkujen käsin tuntuva paino nousee huomattavasti), mutta kylläpä se sitten vajentuukin nopeasti kun kukinta loppuu ja talvimehiläiset keräävät voimia talvea varten.

Sadonkorjuumielessä mehiläishoitajaa kiinnostavat eniten tietenkin hunajakakut. Mehiläiset keräävät meden pesän ylälaatikoiden kennostoon, missä ne sitten muokkaavat sitä entsyymeillään ja kuivattamalla hunajaksi. Kuivatus on hunajan säilyvyyden kannalta keskeistä, jotta hunaja ei alkaisi käydä talvella. Kuivatus hoituu tuulettamalla pesää ja pitämällä sitä tarpeeksi lämpimänä. Hunaja on kuitenkin hygroskooppinen aine, eli se imee kosteutta ilmasta. Tämän vuoksi kuivatettu hunaja kostuisi jälleen, jos olisi kosketuksissa talvella koskeamman ilman kanssa, minkä vuoksi sitä pitää säilyttää ilmatiiviisti.

Mehiläiset purkittavat hunajan rakentamalla hunajakennoon vahasta kannen, kun hunaja on valmista ja tarpeeksi kuivaa. Tämä vahakansi toimii myös merkkinä mehiläistarhaajalle korjuukypsästä hunajasta: eri peukalosääntöjen mukaan hunaja on tarpeeksi kuivaa kerättäväksi, kun joko 2/3 tai 3/4, joidenkin hurjimpien tavoitteiden mukaan jopa 90%, hunajakakun pinta-alasta on peitetty vahakannella. Käytännössä mehiläisten rakenteluinto tai mehiläishoitajan kärsivällisyys eivät aina kuitenkaan riitä, vaan hunajan kosteutta voi tutkia myös viskositeetistä ravistelemalla kakkua ja katsomalla roiskuuko, tai hunajaa voi kuivata myös keruun jälkeen lämpimällä ilmavirralla hunajalaatikon läpi.


Siitepölykakku, minkä yläosaan mehiläiset ovat varastoineet tummaa siitepölyä. Mikä lie kasvi on kyseessä, eri kasveilla on hyvinkin eri värisiä siitepölyjä.


Hunajakakku, jossa hunaja alkaa olla jo pian kypsää. Mehiläiset peittävät hunajakennot vahakannella, kun ovat käsitelleet hunajan mieleisekseen.


Vahvan pesän muodostama talvipallo marraskuussa koitoksen alkaessa; heikompien yhdyskuntien pallot eivät ole näin isoja.

Mehiläisten talvehtiminen

Mehiläiset eroavat useimmista muista Suomessa pärjäävistä hyönteisistä siinä, että ne talvehtivat hereillä olevana kokonaisena yhdyskuntana. Koko mehiläisyhdyskunta viettää talven pesässään, missä se kerääntyy tiiviiksi talvipalloksi. Mehiläiset pitävät lämpöä yllä pöristämällä itseään, mihin ne saavat energiaa syömällä pesässä olevaa hunajaa (luonnossa) tai hoitajan antamaa sokeria. Talvipalloon, mm. sen kaasutasapainoon, liittyy omia biologisia kommervenkkejään, joista löytyy lisätietoa kirjallisuudesta.

Joku väitti, että kovakaan pakkanen ei kuulemma tapa mehiläisiä - lämpöä kyllä syntyy sokerista - vaan kosteus tai viima. Pesäkaluston laatu ja sijoittelu on siten talvehtimiselle tärkeää.

Toisaalta ongelman muodostaa Suomen talven pituus ja mehiläisen suolen pienuus. Mehiläisille pitääkin järjestää mahdollisuus ns. puhdistuslentoon keväällä heti kun säät sallivat, eli kun lämpötila aurinkoisella paikalla nousee lähemmäs kymmentä.

Jo lopputalvella - varhain alkukeväällä talvehtiva pesä alkaa valmistautua seuraavan kesän hunajankeruuseen, kun emo alkaa munia kesämehiläisiä.

To be continued...

Takaisin pääsivulle


© Janne Jokinen 2004-2005
www: http://www.iki.fi/janne.jokinen
e-mail: janne.jokinen@iki.REMOVETHIS-POISTATAMA.fi (poista osoitteesta isojen kirjainten osa)
1.1.2005