JANNE JOKISEN MEHILÄISHOITOSIVUT
http://www.iki.fi/janne.jokinen/hunaja/
Syö hunajaa, poikani, sillä se on hyvää, ja mesi on makeaa suussasi.
(Sananlaskut 24:13)
| |
JANNE JOKISEN MEHILÄISHOITOSIVUThttp://www.iki.fi/janne.jokinen/hunaja/
|
|
|
Pesälaatikot Päädyin ostamaan stryroxpesäkalustoa, mikä tuntuu nykyään olevan yleinen trendi. Styroxkalusto on hyvin kevyttä, mitä minäkin jo kiittelin nostellessani parikymmenkiloisia hunajalaatikoita rinnan korkeudelta - eivätkä tornini olleet edes korkeita vielä tänä kesänä. Styroxpesä myös poikkeaa perinteisestä puupesästä hyvin oleellisesti ilmanvaihtonsa suhteen: Puupesässä on umpinainen pohja, ja ilma kiertää katon vaahtomuovien sun muiden läpi. Styroxpesässä puolestaan katto on yksinkertaisempi ja tiivis, mutta pohjassa on verkko, minkä kautta pesä tuulettuu. Maalaisjärjellä (pidempien selostusten pohjalta) pidin verkkopohjaratkaisua parempana paristakin syystä etenkin talveutuksessa, minkä vuoksi valitsin verkkopohjapesän. Styroxpesiä on ilmeisesti useampiakin eri tuotemerkkejä, ja minä ajauduin tarvikemyyjäni kautta Honey-kevytpesiin. Pesälaatikot (osastot) toimitetaan neljässä palassa, jotka laitetaan kasaan ilman liimaa, pysyvät hyvin kyllä. Mukana on lisäksi kaksi muovilistaa, joiden päällä kehät lepäävät; ilmeisesti painavien kakkujen puurimojen rasitus olisi liikaa ilman muovisuojaa. Pesistä tulee hyvin napakkoja, ja niiden kestoa en epäile ollenkaan. Pinta tuntuu tosin vähän hauraalta ja mureneminen pelottaa, mutta kun laatikon maalaa pintaa hiukan liottavalla ja siten tasoittavalla öljymaalilla, tulee pinnasta kovempi ja muovimainen. Maalasin styroxkaluston Miranol-maalilla. Väriksi valitsin perinteisen vihreän (Miranol "avokado"), vaikkakin teoreetikot suosittelisivat vähän toisia pastellisävyjä. Tuohon nyt kuitenkin jämähdän, ja aion ostaa samaa sävyä aina jatkossakin. Pesälaatikoista maalasin ulko-, ylä- ja alapinnat, mutta en sisältä. Katot, pohjat ja syöttaatikot maalasin joka puolelta, mikä syöttölaatikon tapauksessa tarkoitti melko pientä ja ulottuvaista pensseliä. Kaikkia noita pintoja ei toki olisi ollut tarpeen maalata käytön kannalta, mutta pidin maalin tekemästä kovasta pinnasta. Maalatessa kannattaa muistaa, että maalin kuivuminen kestää todella kauan. Sormelle maali tuntuu kyllä kuivalta vuorokaudessa, mutta jos laatikot kasaa pinoon muutamankin päivän kuivumisen jälkeen, saa niitä irroitella myöhemmin kesällä ihan tosissaan. Paksummista maaliklönteistä jäi myös tahroja suojapukuun ja autoon pitkin kesää, mitä kannattaa varoa. Pesälaatikon seinän sivuprofiililla on selkeä tehtävä. Mehiläisille ei talvellakaan kylmä muodosta ongelmaa, vaan veto ja kosteus. Verkkopohjapesä ei tuuletu muuten kuin pohjan kautta, joten mehiläisten aineenvaihdunnasta syntyvä kosteus kertyisi pesään, ellei tiivistyisi ja valuisi pois. Pesälaatikon sivuseinässä oleva ohuempi kohta aiheuttaa talvella tiivistymistä nimenomaan seiniin eikä kattoon - mistä se tippuisi mehiläisten päälle - ja seinistähän se valuu pohjan muotoilun ja verkkopohjan ansiosta ulos pesästä. Pesä vain pitää muistaa nostaa maasta tarpeeksi ylös. |
 Honey-kevytpesälaatikon osat.  Pesälaatikko kasattuna. Nuolet osoittavat muoviset tukilistat, joiden päällä kehät lepäävät.  Pesälaatikko maalattuna. |
 Honey-kevytpesän katto maalattuna.  Verkkopohjapesän katto on tiivis, ylimmän pesälaatikon päälle laitetaan muovikalvo.  Styroxpesän pohja. Pohjan keskellä on metalliverkko, jonka läpi pesä tuulettuu vapaasti. Mehiläiset tai jyrsijät eivät kuitenkaan pääse liikkumaan verkon läpi. Varroapunkkien tarkkailun ja torjunnan aikana pohjan voi sulkea muovilevyllä. Pesän lentoaukko muodostuu kuvassa ylävasemmalle. |
Katto ja pohja Styroxpesän katto on hyvin yksinkertainen rakenne verrattuna perinteiseen läpituulettuvaan puupesään. Läpituulettuvassa pesässä ilman liikennettä täytyy rajoittaa ja pesää toisaalta eristää talvella, minkä vaatimuksien synnyttämät erilaiset superlon tms. viritykset voivat homehtua ja houkutella jyrsijöitä pesimään. Verkkopohjapesässä kuitenkin riittää ainoastaan, että katto on tiivis ja se eristää riittävästi pakkaselta. Ylimmän pesälaatikon ja katon väliin tulee laittaa tiivisteeksi muovikalvo. Ehkäpä sen päätehtävä ei toisaalta olekaan tiivistäminen, vaan suunnata mehiläisten kittaus- ja rakentamistoiminta muovikalvoon, mikä on helpompi repiä irti kuin kiinni kitattu jämäkkä kattorakenne. Itse käytän muovina talon rakennuksesta jäänyttä kirkasta rakennusmuovia, mitä ei tarvitse sen kummemmin kiinnittää pesään, kunhan on tarpeeksi suuri pala ja jää siihen mukavasti lojumaan. Styroxpesän pohjassa on napakka metalliverkko, minkä läpi mehiläiset eivät pääse, kuten eivät myöskään jyrsivät yms. häiriköt. Verkon läpi hoituu erittäin tärkeä tuuletus, minkä lisäksi pesässä syntyvät roskat tippuvat verkon läpi maahan (mehiläiset toki vievät ulos kaikki roskat mitä pesästä löytävät). Yhdessä laidassa pohjaa on lähes koko sivun levyinen lentoaukko, mistä mehiläiset pääsevät ulos pesästä. Parin viime vuosikymmenen aikana Suomessa on yleistynyt muuttoliikkeenä idästä varroapunkki (Varroa destructor), mikä loisii mehiläisissä ja aiheuttaa vapaasti lisääntyessään vähitellen koko pesän kuoleman (mutta ei vaikuta hunajan laatuun, markkinointiosaston huomautus :-> ). Punkin torjuntaan on useita eri menetelmiä, mihin keskeisesti liittyy punkkien määrän (luonnollisen kuolleisuuden) seuranta. Tämä tapahtuu asettamalla verkkopohjan alle muovilevy, mihin kuolleet punkit tippuvat ja jäävät laskettaviksi. On tärkeää huomata, että torjuntaohjeissa punkkimäärät ilmoitetaan koko pohjan alalle, mistä avoimen verkkopohjan osuus on vain puolet - laskettu punkkimäärä tulee siten muistaa kertoa kahdella ennen kuin verrataan taulukkoon. Muovilevyn avulla pesän tuuletusta voi myös koettaa pienentää lämpötalouden suhteen kriittisimpinä aikoina (keväällä), minkä lisäksi punkkitorjunnat vaativat tiiviimpää pesää.
|
|
Ruokintalaatikot ja -kehät Jokainen pesä tarvitsee ruokintalaitteen syksyä varten. Kotitekoiset ämpäriviritelmätkin kelpaavat, mutta pesän päälle laitettava ruokintalaatikko on näppärin. Ostin muun pesäkaluston kanssa samaa sarjaa olevia styroxisia ruokintalaatikoita. Laatikko laitetaan pesäosaston päälle katon ja kattomuovin alle, ja kaadetaan täyteen sokeri-vesiliusta. Käyttämääni laatikkotyyppiin mahtuu 15 litraa sokerilientä, eli reilusti yli puolet talviruoan tarpeesta. Mehiläiset pääsevät pesäosastosta ruokintalaatikkoon sen toisessa päässä olevasta aukosta, mistä kiipeävät vallin yli ruoka-altaan ääreen. Pleksilevy rajoittaa niiden kulkuväylää siten, etteivät leviä pitkin ruokalaatikkoa hukkumaan sokeriliemeen. Ruokintalaatikkoa tarvitaan syksyllä antamaan mehiläisille parikymmentä kiloa sokeria ja sen kyytipoikana oleva vesi, mutta pesillä voi ajoittain olla ruokintatarvetta muulloinkin. Alkukesä 2004 oli erittäin viileä ja kukkien kukinnat ja siten medentuotto venyivät, minkä vuoksi jouduin (aloittelijana varmuuden vuoksi) ruokkimaan touko-kesäkuussa kaikkia pesiäni. Tätä tarkoitusta varten tarvikekaupasta saa kiinteää ruokaa, mutta ruokintakehiä on hyvä olla varastossa, niin ruokaa saa tehtyä tavallisesta kaupan taloussokerista. Ruokintakehä laitetaan pesään normaalin kehän tilalle ja se on yksinkertainen allas, mihin mahtuu 2,5 litraa sokeriliusta. Ruokintakehään on hyvä laittaa uimuri, etteivät mehiläiset hukkuisi ruokaansa. Itse sahasin kertakäyttöuimurit puulistasta, jotka heitin menemään käytön jälkeen. |
 Honey-kevytpesän ruokintalaatikko. Mehiläiset pääsevät kuvan oikeassa laidassa olevasta aukosta pesästä ylös ja kiipeävät ruokaliuosta patoavan vallin yli noutamaan ruokaa. Mehiläisten kulkureitti on eristetty pleksilevyllä laatikon toiseen laitaan, jotteivat mehiläiset leviäisi pitkin laatikkoa ja hukkuisi sokeriliemeen.  Ruokintakehä pesäosastossa. Sisään kannattaa laitta uimuriksi esim. puulistan pätkä. |
 Nicot-sulkuristikko. Emo ja kuhnurit eivät pääse ristikon läpi, mutta työläiset pääsevät. |
Sulkuristikko Sulkuristikko on ristiriitoja herättävä hoitoväline, mutta itse suosittelen sitä aloittelijalle. Sulkuristikon idea on yksinkertainen: Pesäosastojen väliin laitetaan levy, missä on kapeita rakoja. Työläisiä paksummat kuningatar ja kuhnurit eivät pääse näistä raoista läpi, mutta hoikemmat työläiset pääsevät. Sulkuristikolla emo - ja sen tuotokset munat ja sikiöt - voidaan siten eristää haluttuihin pesäosastoihin. Vastustajat sanovat, että tämä on luonnotonta, sulkuristikkoa ei tarvita ja että emo luonnostaankin touhuaa vain parissa alimmassa pesäosastossa. Sulkurista on kuitenkin erinomaista hyötyä aloittelijalle. Pesätornin kohotessa on hyvä tietää, että yläosastoissa voi touhuta vaikka mitä ilman että emon rusentumista tarvitsee pelätä, kun emo on tyytyväisenä sikiöimässä alalaatikoissa. Tilanne korostui sadonkorjuun aikana, kun mehiläisiä piti heitellä hunajakakuilta pitkin tantereita - työläiset kyllä löytävät pesäänsä, mutta emo paksumpana ja lähes lentokyvyttömänä ei todennäköisesti löytäisikään. Näiden hoitovarmuuteen ja -tekniikoihin liittyvien syiden lisäksi sulkuristikolla on selkeää käyttöä sikiöiden ja hunajan erottamisessa: Kun emo ei pääse munimaan pitkin pesää, hunajakakkuihin ei tule sikiöintiä eli uusien mehiläisten kasvatusta. Osin sikiöidyt hunajakakut voidaan myös nostaa sulkurin päälle kuoriutumaan muutamaa viikkoa ennen sadonkorjuuta. Hunajasato saadaan sulkuristikon avulla siten optimaalisesti talteen. Itse aion siten jatkaa sulkurin käyttöä jatkossakin. Ostin tarvikekauppiaan suosituksesta muovisen sulkuristikkolevyn, jossa ei ole erillistä lentoaukkoa. Olin tästä vähän huolissani: sulkuristikon yläpuolelle ajautuneet kuhnurit eivät pääsisi pesästä pois, jos ainoa lentoaukko on pesän pohjalla. Tämän vuoksi tein erillisiä listavirityksiä lisälentoaukoiksi sulkurin yläpuolelle, ja joissain tilanteissa kokeeksi jätin lisälentoaukon tekemättä. En nähnyt tämän aiheuttavan mitään ongelmia. Ensi vuoden laajennusostoissa mietin kyllä perinteisen lisälentoaukollisen sulkuristikon ostamista, saa nähdä. |
|
Kehät ja kakut Styroxkaluston rakentelussa suurin vaiva oli maalaus, mikä ei ole homma eikä mikään verrattuna kehien rakenteluun käsityömittakaavassa. Mehiläispesä on kuin tietokone, missä on kotelo ja siinä väylässä useita standardikokoa olevia laajennuskortteja. Näitä kortteja on montaa eri sorttia (erilaiset sikiö-, hunaja- ja siitepölykakut, vahapohjukekehät ja rakennetut tyhjät kakut), mutta standardin koon ansiosta laajennusten ja erilaisten spesiaalitarkoituksia varten tehtävien viritysten teko on helppoa. Mehiläisille tarjotaan yhdenlaisia kortteja, mistä ne sitten tekevät mieleisensä ja käyttävät niitä haluamaansa tarkoitukseen. Mehiläiset rakentavat pesänsä luonnossa siten, että kaksipuoleisia kennostoja on mehiläisten mentävän raon päässä toisistaan. Nykyisessä mehiläishoidossa tätä rakennetta matkitaan ladontapesällä, missä kennostot ovat suorissa ja helposti irrotettavissa kehissä. Näin pesää voidaan tutkia, muokata ja sato korjata syksymmällä mehiläisten rakentamaa kennostoa rikkomatta. Kehiä saa kaupasta täysin valmiina pesiin laitettavaksi, mutta niiden osto ei ole taloudellisesti kannattavaa. Niinpä kehät ostetaankin kehälistoina ja vaha erikseen vahapohjukkeina, ja rakentelun kolme työvaihetta ovat kehän kasaaminen, langoitus ja vahoitus. Kehät myydään valmiiksi sahattuina ja porattuina listoina, joiden kasaaminen on ilmeistä. Ainoana erikseen huomioitavana asiana ylälistassa oleva ura tulee muistaa laittaa alaspäin, koska vahapohjuke lepää tässä urassa. Kehien liimaamisesta on erilaista näkemystä; itse laitoin liitoksiin varmuuden vuoksi Eri Keeper -liimaa. Varmistin myös jokaisen liitoksen naulalla. Tarvikekaupassa myydään 30 mm:n nauloja yläliitosten varmentamiseksi, mutta alaliitoksille ideaalisia nauloja en löytänyt. Tähän tarkoitukseen käytin langoitukseen ostamiani 10 mm:n nauloja, jotka eivät ulottuneet ihan optimaalisen syvälle, mutta varmastikin kyllä tukivat liitosta - ainakaan yksikään kehä ei hajonnut kesän mittaan, vaikka niitä piti väännellä pesistä irti mehiläisten kitattua niitä kiinni muuhun rakenteeseen. Ammattilaiset kokoavat kehät nopeasti paineilmanaulaimella, jolloin liimaakaan ei varmaan käytetä. Oleellista on laittaa naula tai niitti sivusta, koska suurin rasitus tulee väännettäessä kehää pesästä ylöspäin. Kehän sivulistoissa on kummassakin neljä reikää, joihin vahapohjukkeen tukilanka pujotetaan. Ostin tarvikekaupasta näiden reikien tukemiseksi kehäholkkeja, jotka estävät tiukkaan kiristetyn kehälangan painumisen puun sisään ja siten toivottavasti auttavat kehää kestämään vuosikausia. Holkit laitetaan luonnollisesti listan ulkopuolelle. Kehälangaksi valitsin 0,4 mm:n teräslangan, minkä vetolujuus on hyvä ja mikä kestää myöhemmät mahdolliset desinfiointikäsittelyt. Lanka vedetään reikien läpi siten, että kehässä on neljä vaakasuoraa tukilankaa pitämässä vahapohjuketta suorassa ja tukemassa hunajakakun rakennetta etenkin lingonnan suurten keskeisvoimien aikana. Lanka pyöräytetään kehän sivuun osin lyödyn 10 mm:n naulan ympärille, minkä jälkeen naula lyödään pohjaan ja teräslanka nitkutellaan poikki. Mikäli tämän tekee oikein, lanka katkeaa aivan naulan kannasta eikä jätä terävää langanpäätä esille. On erittäin tärkeää kiristää lanka hyvin kireälle, siten että se aivan soi. Langoituksessa oikea langoituslauta olisi ollut enemmän kuin hyödyksi, mutta niitä en löytänyt kaupasta, pitänee varmaan rakentaa ensi talvena. Langoituslaudassa kehän reunalistat kiristetään sisäänpäin siten, että vapautuessaan ne pingoittavat langan automaattisesti riittävän kireälle. Ilman langoituslautaa lankojen kiristely oli melkoisen hankalaa: pianolanka porautui kerran sormen lihaan sisälle ja muutenkin kulutti usean sormen ihoa. Ostin kyllä erikseen työkalun nimeltään kehälangan kiristäjä, mutta enpä viitsinyt käyttää vielä tässä vaiheessa, kun sain kiristettyä langat muutenkin. Kehälangan kiristäjässä lanka saadaan vedettyä kahden hampaallisen renkaan välissä "krepeille", minkä ansiosta lanka kiristyy. Jätin tämän kuitenkin reserviksi tulevaisuuteen: tautien ehkäisysyistä kakkuja tulee käyttää pesässä vain rajallisen ajan, minkä jälkeen vahat kannattaa kierrättää vahavalimolle tai valaa kynttilöiksi. Samat langoitetut kehät voi desinfioinnin jälkeen vahoittaa uudelleen, ja tällöin kiristäjälle voi olla käyttöä. Kun kehä on langoitettu, seuraavana työvaiheena on vahoitus. Mehiläisvahaa saa tarviketoimittajilta valmiina standardikokoisina levyinä, mihin on valettu mehiläiskennorakenne. Valmis vahapohjuke saa mehiläiset tajuamaan, mihin kennosto on tarkoitus rakentaa, ja pohjukkeeseen valettu kennorakenne toimii mallina rakennettavalle kennostolle. Ilman mallia mehiläiset toki osaisivat tehdä aivan yhtä hienoa kennostoa, mutta rakenteesta tulisi epäsäännöllisempi eri kohdista aloitettujen kennostojen kohdatessa. Ammattilaiset juottavat vahapohjukkeet lankoihin kiinni näppärästi kuumentamalla langat sähköllä siten, että lankojen päälle asetettu pohjuke nätisti sulaa kiinni lankoihin. Yritin tuhrata tätä itsekin erilaisilla muuntajilla ja akkulaturilla, jopa käynnistyskaapeleilla suoraan auton akusta. Taitaa olla ruostumattoman teräslangan vastus sellainen, ettei noilla jännitteillä lanka lämmennyt kovinkaan paljoa. Ihme kyllä, mutta tuohon tarkoitukseen myytävät muuntajat ovat hyvin kalliita. Toisaalta elektroniikkaliikkeistäkään ei sellaisia halvalla löytynyt, enkä jaksanut ryhtyä rakentamaan itse. Tein homman siten perinteisesti. Langat saa kätevästi vahapohjukkeen sisään juotosrattaalla. Juotosratas on työkalu, missä pyörivä kuuma hammaspyörä painaa langan vahapohjukkeen sisälle. Rattaan kuumuus sulattaa vahaa hetkeksi langan ympäriltä, ja hammaspyörän hampaiden keskellä on ura, jonka ansiosta pyörää voi kätevästi vetää lankaa pitkin. Itse lämmitin ratasta teemukissa olevalla kuumalla vedellä, mutta yhdellä rattaalla en malttanut pitää ratasta kovinkaan pitkään kuumenemassa aina sen jäähdyttyä. Ensi vuoden ostoksena onkin toinen juotosratas: toinen kuumenemassa vedessä, toinen käytössä. Juottamisen alustana käytin 2 cm paksua vahapohjukkeen kokoista vesivaneria, jonka päälle asetin vahapohjukkeen. Tämän päälle asetin langoitetun kehän, jonka reunalistat jäivät paksun levyn ansiosta roikkumaan ilmaan. Tällöin pohjukkeeseen juotettu lanka jäi kivasti kiinni sinne minne kuuluikin. Olin huolissani lankojen saamisesta aivan vahapohjukkeen sisälle piiloon, koska oppikirjoissa peloiteltiin huonosti upotetun langan estävän sikiöinnin kyseiseen kohdalla olevaan kennoon. Itse en nähnyt tämän olevan mikään ongelma. Toisaalta enpä ole vielä ihan varma mehiläisten rakentamisprosessistakaan: tuntui, että ohentavat vahapohjukkeet ensin hyvin ohuksi ennen kuin ryhtyvät tekemään seiniä, eli toimiikohan vahapohjuke ainoastaan herätteenä ja mallina tehtävälle kennostolle, ei kennoston runkona? - tätä en siis vielä tiedä. Kun kehät oli kasattu, langoitettu ja vahoitettu, olivat ne valmiita käyttöön otettaviksi ja pesään laitettaviksi. Yhden laatikollisen (10 kehää) kasaamiseen minulta meni noin tunti, langoittamiseen saman verran, ja vahoittamiseen yli puoli tuntia. Aikaa siis kului, mutta hommaa pystyi tekemään television edessä olohuoneen lattialla... Kasaamisen jälkeen annoin liiman kuivua noin vuorokauden, mutta langoitus ja vahoitus menivät tarvittaessa sarjatyönä. Muualta näiltä sivuilta näet, millaiseksi mehiläiset rakentavat kehät ja niiden vahapohjukkeet edelleen. Vahapohjukekehästä syntyy rakennettu kehä ja siitä edelleen sikiökakku, hunajakakku tai siitepölykakku. Näillekin on erilaisia tarkempia nimityksiä; sikiöiden kehitysasteen ja hunajan kypsyyden mukaan. Kutakin pesää kohti kannattaa tehdä ainakin yksi kuhnurikehä. Mehiläiset käyttävät vakiokennoja hunajan ja siitepölyn varastointiin ja työläismehiläisten kasvatukseen. Työläisiä isompien kuhnureiden (urosten) kasvatukseen mehiläiset tekevät kuitenkin isompia kennoja. Näitä varten kannattaa jättää tyhjää tilaa, koska kuhnurikennon kokoisia vahapohjukkeita ei ole myynnissä ja mehiläiset tekevät ne näppärästi jätettyyn tyhjään tilaan. Mikäli tällaista tilaa ei jätetä, mehiläiset rikkovat hyvää säännöllistä kennostoa kuhnurikennoston tieltä. Kuhnurikehällä on myös tehtävänsä pesän rakennusinnon tarkkailussa ja varroapunkin torjunnassa. Kuhnurikehästä minulle ei valitettavasti tullut valokuvia. Kyseessä on kuitenkin kehä, jonka alaosa jätetään ilman vahapohjuketta. Tällöin neljän tukilangan sijasta kehään viritetään ainoastaan kolme, ja vahapohjuke leikataan näiden lankavälien korkuiseksi. Kunhan yläosa on rakennettu vakiosuuruiseksi kennostoksi, jatkuu rakentaminen alaspäin vähän isompina kennoina, eli kuhnurikennoina.
|
 Kehälistat. Kehäholkit ja käyttämäni naulat ovat kuvassa myös, mutta näkyvät huonosti.  Kasattu kehä langoituksessa. Tämä työvaihe vaatisi kunnon langoituslaudan, mutta onnistuu myös ilman.  Langan kiinnitys kehään, missä on käytetty kehäholkkeja. Kun naula lyödään sisään ja lankaa nitkutellaan, katkeaa ne kätevästi naulan juuresta eikä jätä terävää päätä esiin.  Vahapohjukkeet saa vahavalimolta oikean muotoisina levyinä. Tuoksuvat hyvältä, ja lapset myös askartelevat niistä langan ympärille rullamalla kynttilöitä.  Kasattu ja langoitettu kehä matkalla vahoitukseen. Käyttämäni työkalut olivat yksinkertaiset: juotosratas, kiehuvaa vettä sen kuumentamiseen ja vahapohjukkeen kokoinen paksu vanerilevy, jota vasten juotosratasta pystyi painamaan.  Kehälangan juottaminen vahapohjukkeen sisään kuumalla juotosrattaalla.  Kasattu, langoitettu ja vahoitettu vahapohjukekehä; valmiina menemään pesään mehiläisten rakennettavaksi. |
 Mehiläishoitovälineitä minun arvioni mukaisessa tärkeysjärjestyksessä: (1) pesätaltta, (2) savutin, (3) mehiläisharja, (4) kakkupihdit, (5) emon neulahäkki ja (6) emoklipsi.  Suojavarusteet: haalari ja sen pääkappale, pitkävartiset nahkahansikkaat. Varrelliset saappaat tarvitaan myös. |
Hoitovälineet Mehiläishoidossa on erittäin paljon käyttöä parille työkalulle, minkä lisäksi useasta muustakin on hyötyä. Keskeisin työväline on pesätaltta. Mehiläiset kittaavaat pesäänsä jatkuvasti mieleiseensä kuntoon, mikä tarkoittaa tiukkaan kiinnitettyjä pesälaatikoita ja kakkuja. Pesätaltan avulla näitä voi vääntää irti, nostaa kakkuja jne. Toinen keskeinen hoitoväline on savutin. Savuttimessa poltetaan sopivaa materiaalia, ja palkeesta tupruttamalla suuaukosta saadaan puhallettua haluttuun paikkaan savua. Savu on mehiläisille ikiaikainen signaali metsäpalosta, joka saa ne aterioimaan hunajakennoista ennen pakenemista, milloin ne tulevat melko rauhallisiksi (saman ilmiönhän näkee lentokoneissa - kun lentoemännät alkavat työnnellä ruokakärryjä, jokainen kyyhöttää tyytyväisenä kolossaan). Savun avulla mehiläisiä voi myös ohjata haluttuun suuntaan, mikäli ovat esim. pesälaatikon päällä valtoimenaan ja laatikko pitäisi laittaa kiinni. Savutinmateriaali on pienoinen ongelma. Oppikirjat puhuvat niinkin käytännöllisistä materiaaleista kuin käävistä ja lahopuista, mitä ainakaan kaupunkilaisille ei ole hirveästi saatavilla. Kuivaa lahopuuta kokeilin, mutta en saanut sitä palamaan kovinkaan hyvin. Muutenkin tuo savuttimen käyttö oli minulle selkeästi ensimmäisen hoitokesän suurin ongelma, oli mokoma aina sammunut kun sitä olisi eniten tarvinnut. Itse käytin savutinmateriaalina pääasiassa kananmunakoteloiden pahvia. Se on sopivan haperoa ja palaa riittävän hitaasti. Pahvi kuitenkin pikeää savutinta sisältä, mutta pien kuulemma saa pois liottamalla savutinta hoitokauden jälkeen (ilman paljeosaa) viikon ajan vedessä. Toinen kokeilemani materiaali oli keväällä nurmikolta pois haravoitu kuiva heinä, mikä paloi todella hyvin ja antoi vahvaa valkoista savua. Varastoin heinää kesän tarvetta varten, mutta enpä tullut käyttäneeksi paljoa; ensimmäisten kokeilujen yhteydessä tuntui palavan loppuun liian nopeasti, enkä tullut kehittäneeksi sen käyttöä pidemmälle. Jotkut käyttävät myös kuitulevyä (insuliittia) savuttimessa, mutta itse en ole uskaltanut kokeilla, kun en tiedä mitä kemikaaleja se sisältää. Toisaalta jotkut tarhaajat eivät käytä savua ollenkaan, ja lopuillekin suositellaan että savua käytettäisiin mahdollisimman vähän. Savu on hoitajallekin tietty terveysriski ja saattaa tartuttaa hajua hunajaan. Itse tupruttelin ensimmäisenä hoitokesänäni välillä hyvinkin runsaasti, kun tein jotain minkä aikana halusin pitää mehiläiset aivan rauhallisina, mutta hunajan korjuun aikana en käyttänyt savua ollenkaan. Jotkut savuttomat hoitajat käyttävät vesisumutinta savun asemasta. Mehiläisharjalle on ajoittain käyttöä, etenkin sadonkorjuun aikaan hunajakakkuja poistettaessa. Sen avulla mehiläiset saadaan harjattua kakuilta pois. Kakkupihtien avulla kakut puolestaan saadaan nostettua näppärästi pesästä ulos. Kakkupihdit eivät ole välttämättömät, koska käsinkin kakut nousevat, mutta tietyissä tilanteissa ovat olleet hyödyksi. Muista hoitovälineistä voisi mainita emoklipsin ja emon naulahäkin, joiden avulla emo voidaan pitää halutussa paikassa sellaisten hoitotoimien aikana, joissa emo ei saa vahingossa ajautua väärään paikkaan. Tällainen tilanne on esim. jaokkeen tekeminen, jossa pesän kakuista osa jaetaan uudelle pesälle, ja vanha emo halutaan varmasti jättää vanhaan pesään. Muista hoitovälineistä minulla oli ensimmäisenä hoitokesänäni käyttöä emon merkkaushäkille ja emonmerkkausväreille, mutta yleensä aloittelija ei näitä kaipaa. Arkisia hoitovälineitä ovat mm. superlon-suikaleet, joiden avulla pesän lentoaukko voidaan tarvittaessa sulkea tai supistaa. Suojavarusteet puolestaan ovat välttämättömät. Itse olen ollut tyytyväinen haalariin, johon kuuluu erillinen päähineosa. Tällöin haalari päällä voi vaikka ajaa autoa, kun päähineen saa irroitettua tarvittaessa. Hansikkaiden tulee olla erityiset mehiläishoitohansikkaat, joissa on pitkät varret. Nahkahansikkaat ovat parhaat pesillä, mutta turjuntojen yhteydessä on hyvä käyttää haponkestäviä kumihansikkaita, joita on myös mehiläishoitokäyttöön. Saappaat ovat vapaavalintaiset - lahje kannattaa laittaa saappaan sisään. |
|
Jalusta ja lentolaudat Mehiläispesä tulee nostaa tarpeeksi korkealle maasta. Tämä on kuulemma kriittistä etenkin talvella, kun maasta nouseva kosteus on suuri vaara pesille. Myös muurahaiset voivat hyökätä pesän kimppuun, mikäli pesä on ilman kunnon jalustaa. Ensimmäiset jalustani tein kevytsoraharkoista ja pienistä kuormalavoista. Tarhani lähialueella on useita muurahaispesiä, mitä vastaan kirjallisuus neuvoo suojautumaan rakennusmuovilla, joka ulottuu 5-10 cm jalustarakenteen ulkopuolelle - muurahaiset eivät muka pääse muovin reunojen ohi. Kuten erillinen muurahaisjupakkasivuni osoittaa, tämä suoja ei ollut riittävä, vaan muurahaiset oppivat kiepsauttamaan itsensä muovin reunan ympäri. Tämän vuoksi rasvasinkin muovin alapinnan reunat vanhentuneella ihorasvalla - tätä mönjää muurahaiset eivät lähteneet ylittämään, eivätkä palanneet asiaan myöhemminkään kesällä rasvan kuivettua kovemmaksi. Pikkukuormalavojen käyttö alkoi kuitenkin huolestuttaa minua kesän mittaan. Kuten oheisesta kuvasta näkee, kuormalavan laudoituksen voi pajalla laittaa kahdella eri tavalla: toisella tavalla pitkittäisiä tukipuita on useita, mutta toisessa rakenne on vain parin ohuen laudan varassa. Lisäksi minut yllätti verkkopohjan läpi tippuvan pohjaroskan (lähinnä vahamuruja ja siitepölyä) suuri määrä. Kuormalavassa on lautoja myös verkkopohjan kohdalla, enkä halunnut että tämä tavara jäisi rakenteisiin homehtumaan. Lisäksi olin huolissani talvesta: voisiko laudoitus tukkeutua tuiskulumesta tai jäästä verkkopohjan kohdalta estäen tuuletuksen? Näiden syiden vuoksi siirryin pois kuormalavoista ja tein "pitkästä tavarasta" jalustakehikot, jotka ovat avonaisia verkkopohjan kohdalta. Lentolautaviritystäni varten tein jalustaan kuvan mukaisen jatkeen. Tein pesille vesivanerista isohkot lentolaudat. Vaneri oli toiselta puolelta ruskea ja toiselta keltainen, minkä lisäksi maalasin levyjä muutamalla eri värillä. Näiden avulla sain saman tarhan (ainakin samassa rivissä oleville) pesille eri väriset lentolaudat. Mehiläiset käyttävät värejä oman pesänsä löytämiseen, joten haitallisten harhalentojen määrän pitäisi vähentyä. |
 Alkuperäinen jalustakonstruktioni koostui kevytsoraharkoista, rakennusmuovista muurahaisten estämiseksi ja pienestä kuormalavasta.  Myöhemmin kesällä korvasin kaikki kuormalavat puusta nopeasti tekemälläni virityksellä, joka jättää pesän pohjaverkon kohdan vapaaksi. Etuosan muurahaismuovi oli kuvattaessa sattuneesta syystä taitettuna, normaalisti sen kuuluu ulottua noin 5 cm harkon ulkopuolelle. Muovin alapinta kannattaa rasvata laittamaan lisäriesaa muurahaisille. |
| www: |
http://www.iki.fi/janne.jokinen |
| 30.9.2004 |
